Arvonlisäys vai lisäarvo?
Kai Kontturi on eläkkeelle päästyään otanut työelämän jälkeiseksi elämäntehtäväkseen kapitalistisen yhteiskunnan järjettömyyksien paljastamisen. Miksi? Siksi, sanoo Kai Kontturi, että hänen jälkikasvullaan olisi sellainen maailma ja yhteiskunta, jossa ihminen voi elää täysipainoista elämää ilman työttömyyttä tai ankaran riiston kohteeksi joutumisen uhkaa. Tässä kirjoituksessaan hän arvostelee kapitalistisen taloustieteen perusteita.
Kansantalous on se, jonka me jokainen erikseen ja yhdessä kansakuntana muodostamme. Kansantalouden perustana ovat tuotantovälineet ja työ. Niillä saadaan aikaan tavarat ja palvelukset. Työntekijöille maksetaan palkkaa, mutta työstä syntyy myös voittoa.
Kuinka hyvin tai huonosti kansantalous toimii, se selvitetään tieteellisesti kahdella tavalla. Ensimmäinen porvarillinen tapa puolustaa kapitalistien ja toinen tapa palkkatyöläisten etuja. Molempien perustana ovat jo vanhat, mutta edelleenkin käyttökelpoiset teoriat.
Noin 250 vuotta sitten Adam Smith esitti, että kapitalistisen kansantalouden perustana on tavaran hinta, joka sisältää työpalkan + voiton + (maa)koron. Myöhemmin Karl Marx osoitti Smithin olevan väärässä. Hän todisti, että kapitalistisen kansantalouden perustana on pääoma ja sen lisäys, joten tavaran hinta sisältää tuotantovälineiden käytön + työpalkan + lisäarvon.
Porvarillisen kansantalouden laskennan perustana on edelleenkin Smithin ydinajatus, joka on ajan kuluessa jalostettu arvonlisäykseksi. Se on pelkkä mielivallan tuote. Siksi kansantalouden tilinpito ei ole luotettava. Sitä voi muutella mielin määrin. Suomessa viimeinen merkittävä muutos tapahtui 1990-luvulla. Vuoteen 1997 bruttokansantuote (bkt) ja arvonlisäys olivat yhtä suuret, mutta muutoksen jälkeen arvonlisäys on noin 14 prosenttia bkt:tä pienempi1 . Muita pieniä järjestelyjä tehdään jatkuvasti. Bkt ei toimi kansantalouden tuloksen mittarina, mutta kapitalistien kannalta ne ovat poliittisesti tarkoituksenmukaisia.
Nykyaikainen kansantalouden tilinpito hylkää kokonaistuotannosta yli puolet ns. välituotteena. Sen mukaan ”välituote” käytetään, mutta se ei synny missään, eikä siihen ole käytetty työtä, se ilmestyy tyhjästä. Esimerkiksi vuoden 2002 tuotannosta välituotteena vähennettiin yli puolet, lähes 54 prosenttia. Jäännös oli arvonlisäys. Siihen lisättiin tuoteverot ja vähennettiin tuotetukipalkkiot. Niin saatiin bkt. Siitä lasketaan työn tuottavuus2 , joka välituotevähennyksen vuoksi on tuntuvasti todellista pienempi.
Tätä menettelyä Marx piti Smithin yrityksenä ”noitua pysyvää pääomaa edustavan arvo-osa tavaranarvosta olemattomiin.”3 . Marxin mukaan ”Vaikeudet, joita ilmenee yhteiskunnallista vuosituotetta eriteltäessä, johtuvat siitä, että pysyvä arvo-osa (aineet) esiintyy aivan eri tuotelajina… kuin (siihen) liitetty uusi arvo (työ ja lisäarvo)… Niinpä näyttääkin siltä, kuin… (osa) kulutetusta tuotemäärästä uudelleen ilmaantuisi uudessa muodossa, uutena tuotteena, ilman että yhteiskunta olisi käyttänyt hiventäkään työtä sen tuottamiseen. Tälläistä ei ilmene yksityispääoman toiminnassa.”4 . Niinpä sitä ei voi ilmetä muuallakaan.
Bkt ”Käytön kautta” on merkillinen, kun siihen vaikuttaa viennin ja tuonnin ero, kauppatase. Jos sen muut luvut olisivat entiset, mutta vienti 22 prosenttia pienempi, niin bkt:n loppusumma olisi 8,5 prosenttia suurempi. Mieletöntä! Lisää ongelmia on ”Tulojen kautta” osassa. Siinä tuloina ovat palkat, työantajan sotu-maksut, toimintaylijäämä (voitot), tuotannon ja tuonnin verot, tukipalkkiot ja kiinteän pääoman kuluminen. Tässä on todellinen kummallisuus. Miten kuluminen on tuloa?
Tässä porvarillinen taloustiede sekoittaa yritystalouden ja kansantalouden toisiinsa. Palkat, sotumaksut ym. kustannukset ja poistot, kulumiset, ovat kulua yritystalouden pääomakierrossa. Vain voitot ovat tuloa. Kansantaloudessa palkat, sotumaksut, voitot jne. ovat tuloa, mutta kuluminen aina kulua. Se ei ole koskaan eikä kenenkään tuloa. Kaiken lisäksi bkt:n eri osat eivät korreloi, vaikuta toisiinsa!
Marxilaisittain laskien tilanne ”tulojen kautta” on aivan toinen. Lyhyesti esitettynä sen mukaan kokonaistuotannosta on vähennettävä nettopalkat ja nettovoitot sekä kaikki sotu-maksut, verot ja pakolliset maksut. Jäännökseksi saadaan tavaravarastot eli niihin sidottu pääoma. Tässä ei ole tilastoeroa. Ja edelleen. Kun varastoarvoista vähennetään siihen käytetyn työn osuus, saadaan tuotannon aineksiin sidottu pääoma. Ja vielä. Kun kokonaistuotannosta vähennetään pysyvä pääoma, saadaan kansantulo5 .
Tässä yhteydessä todettakoon, että kokonaistuotannossa palkat ovat yhteen ja bkt:ssä kahteen kertaan, vaikka porvarillisen laskennan asiantuntijat väittävät päinvastaista. Tässäkin marxilainen ja porvarillinen taloustiede ovat napit vastakkain.
Marxilaisittain laskien kansantulossa on palkkoja 54,2 miljardia euroa ja lisäarvoa 98,3 miljardia euroa. Kun palkoista vähennetään kapitalistien omat ja johtajilleen voitoista maksamat jättimäiset korvaukset, niin työläisten palkoiksi jää 48,6 miljardia euroa ja lisäarvo kasvaa 103,9 miljardiin euroon. Näin lisäarvon suhdeluku on 213,8 prosenttia eli lisäarvo on sen verran työläisille maksettuja palkkoja suurempi.
Mutta, elävässä elämässä palkkojen lopullinen jako tapahtuu kulutuksessa eli vuokrissa, ruokapöydissä, vaatekapoissa jne. koko työvoiman kesken. Siksi on työttömyys otettava mukaan laskelmiin. Kun palkkasumma jaetaan kaikilla työvoiman työtunneilla, saadaan elintasoon vaikuttava todellinen työvoiman keskimääräinen tuntipalkka. Sen jälkeen lopullinen lisäarvon suhdeluku on 257,0 prosenttia!
Palkkojen ja lisäarvon suhde kuvaa riiston tasoa. Mitä suurempi suhdeluku sitä kovempi on riisto. Vuonna 1985 lopullinen lisäarvon suhdeluku oli 151,1 prosenttia. Vuonna 1990 se oli hieman suurempi – 157,0. Kasvua oli siis 5,9 prosenttiyksikköä joten riisto koveni keskimäärin 1,2 prosenttiyksikköä vuodessa. Sen jälkeen lisäarvon suhdeluku on kasvanut sata prosenttiyksikköä. Näin riisto koveni keskimäärin 8,3 prosenttiyksikköä vuodessa – seitsemän kertaa aiempaa nopeammin!
Palkkasumma ei sellaisenaan jää työläisille eikä lisäarvo kapitalisteille. Sen lopullinen jako tapahtuu veroilla ja sotumaksuilla. Vertaamalla vuosien 1990 ja 2002 todellisen kansantulon jakaantumista nähdään, että palkkojen osuus supistui 8,0, sosiaalitulojen 3,0 ja julkisen talouden 3,2 prosenttiyksikköä. Yhteensä 14,2 prosenttiyksikköä (Kaavio 1). Ne menivät yksityisiin nettovoittoihin, joista euromääräisesti suurpalkat kasvoivat 402,8, yritys-,osinko- ja pääomatulot 241,4, ilmainen kiinteä pääoma (aineet) ja vaihteleva pääoma (varastoidun ilmaisen työn uusintaminen ja lisäys) yhteensä 110,5 prosenttia.
Edelleen. Oikea kansantalouden tuloslaskelman toinen puoli, ”käytön kautta”, saadaan, kun kokonaistuotannostavähennetään varastoarvo, kulutus ja vienti miinus tuonti. Jäännös on kiinteän pääoman nettolisäys. Tässäkään ei ole tilastoeroa. Kaiken lisäksi molemmat puolet korreloivat, ovat sidoksissa toisiinsa.
Näin laskien vuonna 1990 pääoman nettolisäys oli 8,8 prosenttia tuotannosta, mutta 2002 vain 4,0 prosenttia. Taloudessa tehtiin kokovoltti. Nettovoitot kasvoivat 2,5 kertaisiksi, mutta kiinteän pääoman nettolisäys supistui alle puoleen, sillä voitot ja yritysten myynneistä (ulkomaalaisille) saadut pääomat, vietiin pois maasta. Vuonna 1985 ulkomailla oli suomalaista yksityistä pääomaa vain muutama markka, mutta viime vuonna sitä oli jo lähes yhtä paljon kuin kotimaan tuotantovälineissä – 193 miljardia euroa6 !
Sivujuonteena voi korostaa, että vapaakauppa teki mahdolliseksi yritysten myynnin ulkomaalaisille ja pääomien maastaviennin. Se mahdollisti ulkomaisten suuryritysten ylituotannon tuonnin valtavan kasvun. Siitä johtuen 50 000 yritystä ja yli 100 000 maatilaa lopetettiin, vaikka yritys-, osinko- ja pääomatulojen verotusta kevennettiin yli kolmanneksella. Niinpä työttömyys on nyt lähes 1 000 miljoonaa tuntia – 20 prosenttia työvoiman työtunneista!
Kapitalistisella ja marxilaisella taloustieteellä on oleellinen ero. Toinen pelaa kapitalistien ja toinen työläisten pussiin. Smithin ideasta kehitetty bkt-arvonlisäys luo mielikuvaa kapitalistien ansioista, joista työläiset saavat suuren osan. Nyt 38,8 prosenttia. Marx puolestaan osoitti, että vain työläisten työ tuottaa lisäarvoa. Sen kapitalistit anastavat itselleen suoraan ja välillisesti. Nyt peräti 257,0 prosenttia.
Tänään kaikki ennusteet viittaavat siihen, että jatkossa tuotanto kasvaa tuottavuutta hitaammin joten työllisyys heikkenee, riisto kovenee (Kaavio 2) ja kapitalistien suora osuus lisäarvosta kasvaa – elleivät palkkatyöläiset toisin päätä!
Kai Kontturi
